Mihin voi valittaa, jos yliopisto-opiskelijat eivät tee läksyjään?
Tänään oli metodiopintojen toinen harjoituskerta. Olen tottunut siihen, että saan opiskelijoiden huomion kiinnitettyä ja että opiskelijat osallistuvat. Nyt on ollut vähän eri meininki. Pojat katselevat kengänkärkiään, haukottelevat ja osoittavat kaikin keinoin, ettei vois vähempää kiinnostaa. Mistä ihmeestä tämmöstä porukkaa tulee?
Porukkaa on ryhmässä paljon (32 opiskelijaa) ja tyttöjä on vain 5. Pienemmässä ryhmässä on helpompi patistella jokaista osallistumaan. Nimiäkään en ole vielä oppinut. Opiskelijoiden vanhemmilla on ilmeisesti ollut varsin vähän mielikuvitusta, koska kaikilla on sama nimi - no ei nyt ihan mutta on ihan mahdotonta erottaa Mikkoja, Mikoja, Miikoja ja 3 Villeä toisistaan. Edes yläasteella meidän luokalla ei ollut näin paljon samannimisiä.
Tämän päivän harjoituksiin piti tehdä harjoitustehtävä. Osa olikin tehnyt tehtävän ihan ookoo, osa oli vähän yrittänyt, jotkut satuilivat ihan omiaan ja muutamat eivät saaneet sanaa suustaan. Sanoin suoraan, että seuraavalle kerralle toivon parempaa valmistautumista. Teki mieli reputtaa puoli porukkaa saman tien.
Sanoin perjantaina pullonpyörityksessä, että haluan opettajaksi isona. Pitääkö mun taas keksiä joku uusi suunta elämälleni?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
4 kommenttia:
Näitä tulee aina välillä, lukuvuosi syö niin opettajia kuin opiskelijoitakin, ja joskus, jostain syystä, ei seminaari vaan toimi. Ketään ei kiinnosta, kukaan ei jaksa innostua, töitä ei ole tehty eikä kukaan jaksa edes improvisoida.
Seminaarin vetäjälle tilanne aiheuttaa paniikkia ja ärsyyntymistä - ole siinä sitten vastuussa korkeimmasta opetuksesta, kun et saa luoduksi edes katsekontaktia saati että mikään mitä sanot herättäisi vastakaikua.
Ja kun on kokeillut parilla tavalla saada keskustelua käyntiin, alkaa se hiipivä kauhu latistaa juuri sitä luovaa ajattelua, jolla tilanteesta ehkä pääsisi eteenpäin... Olen itsekin sanonut, että suomalaiset eivät tunne käsitettä epämiellyttävä hiljaisuus, mutta kun seminaari lysähtää tällaiseen koomaan, on siitä miellyttävyys kaukana.
No, samankin porukan kanssa voi hyvin sitten seuraavalla viikolla tilanne olla aivan toinen, vaikka ns. mikään ei olisikaan muuttunut. Vuorovaikutusdynamiikan epälineaarisuutta, kaiketi.
No eihän, opettajuudessa on just parasta se että siihen ammattiin ei koskaan valmistu. Opettaja on itse esimerkki paksukalloisesta oppijasta. Mutta vielä niitä onnistumisen hetkiäkin tulee. ;)
Jos miulta kysyttäs, yliopistossakin olis läsnäolopakko, ja luennoilla/oppitunneilla olis kaikkien pakko keskustella. Ja läksyt olis pakko tehdä. Muuten tälläset laiskat paskat (niinkun moi) ei ikinä tee mitään. :)
Ja opet on yleensäkin liian lepsuja tällä tasolla. Lyö karttakepillä siis sormille ens kerralla!
Vakavasti puhuen, mie myös haluisin opettajaksi, vaikka ainesta ei ilmeisesti oo (en päässy APO:n, jäin puolen pisteen päähän). Kyllä niistä opettajista aina huomaa, kenellä on pedagoginen koulutus, ja kenellä ei. Kyllä siusta siis, Signe, huomaa, että sinuu oikeesti kiinnostaa. Ja oppilaat kyllä arvostaa sellasta, ellei oo luonnostaan ääliöitä.
Huonona läksyntekijänä (aina muka-kiireitä) voin itsekin vaan todeta, että käy kyllä sääliksi luennoitsijoita ja opettajia, jotka oikeasti välittävät. Tuntemastani sympatiasta huolimatta tuntemukset kääntyivät teoiksi liian huonolla prosentilla. Henkilökohtainen kiinnostuksen osoittaminen ja kylkeen lyöty pieni syyllistäminen kurssin vetäjän puolelta toisaalta aina kyllä toimi.
Mutta yritä opiskella ne nimet oikein. Sillä on yllättävän iso merkitys. Ala-asteen biologian opettajani ei oppinut Miikan ja Miikkan eroa ikinä. EI IKINÄ.
-ML
PS. Biologian opettaja tiettävästi elää ja voi hyvin vieläkin
Lähetä kommentti