Proffat yllättää, MaE

Pari viime viikkoa on ollut yllätyksiä täynnä – noh, ei oikeesti. Proffat ovat vaan yllättäen olleet varsin aktiivisia.

Professori A antoi minulle palautetta tutkimuspaperistani. Palaute oli tosi rakentavaa ja juuri sopivalla tasolla. Vähän vaan rupesi ahdistamaan työmäärä, joka vielä tarvitaan. Olen kuitenkin jo tosi kauan vääntänyt sitä paperia.

Professori B ilmaantui työhuoneeseeni ja kysyi: ”Mitenkäs sinun syksysi on lähtenyt käyntiin?” Hämmennyin tästä yllättävästi aloituksesta. Kävimme läpi tutkimuksen etenemistä. Jostain pitäisi keksiä aihe uuteen paperiin ja toivoin, että professori B voisi minua tässä asiassa jelppiä. Kommentti asiaan oli kuitenkin todella hämmentävä: ”Sinulla näyttää nyt olevan hommia, että tee niitä vaan ja onhan sulla ne pedagogiset opinnotkin”.

Jatko-opintoseminaari alkoi viime viikolla. Professorit A, C ja D olivat ilmeisesti päättäneet, että nyt alkaa ryhtiliike. Seminaaritapaaminen alkoi siis siten, että professori A ilmoitti, että läsnäolo seminaarissa on pakollista. Kyselin siinä sitten, että mitäs tämä nyt on ja sain vastaukseksi yleviä perusteluja: yhteisöllisyys, oppiminen ja toisten tukeminen. En käsitä, miks meidän harkintakykyyn ei voinut luottaa sen verran, että ois vaan esittänyt nuo hyvät perustelut ja sanonu, että osallistuminen on tärkeää.

Professori C istui seminaarin jälkeisenä päivänä kahvipöydässä ja kommentoin sille, että ei mennyt ihan putkeen se seminaari. Vastaus oli ihan odottamaton: ”Älä sinä siitä stressaa”. Voi *******! Kai siitä nyt jonkun muun pitäis ennemmin stressata. Toin esille oman näkemykseni, että tuollainen pakottaminen kertoo minulle, että professorit eivät luota arvostelukykyyni. Ja vastaus siihen oli, että nii-in.

Mikä on sellainen työpaikka, jossa työkavereihin voi suhtautua tällä tavalla? Miksi proffat luulevat, että motivaationi ja järkeni ovat seiskaluokkalaisen pojan tasolla?